Tarkastelen kesän hiljaisuudessa kolmea asiaa, joista yleensä ollaan tutkijoiden keskuudessa hiljaa - siis tabuja.
Viime vuosina - huolimatta rahoituksen yleisestä laskusuunnasta - on matkarahoituksen taso ilahduttavasti pysynyt kohtuullisena tai usein tuntunut jopa kasvaneen. Tämä arvio perustuu lähinnä henkilökohtaisiin keskusteluihin suomalaisten kollegojen kanssa sekä erilaisten kansainvälisten tilaisuuksien silmäilyyn, joissa suomalaisia osallistujia näkyy ilahduttavan usein. Näiltä osin tilanne näyttää siis tyydyttävältä, jos ei jopa hyvältä.
Kuitenkin tähän kehitykseen sisältyy yksi piirre, jota voisin kutsua tässä vaiheessa oireelliseksi, nimittäin tieteellisen turismin uhka. Määrittelen tieteellisen turismin sellaiseksi tieteelliseksi kansainväliseksi kanssakäymiseksi, jossa matkan kohde ja muoto dominoivat tieteellisen sisällön ja tason sijasta.
Tieteellistä turismia on myös se, että ei aktiivisesti osallistu kotimaassa tarjolla oleviin tieteellisiin tilaisuuksiin, vaan valitsee harkitusti ulkomaisen vaihtoehdon. Siten kongressiin tai tilaisuuteen osallistumista ohjaa paikkakunta tai matkan pituus ja kesto.
Perinteisesti tieteellisenä turismina on mielletty TTT-komitean kautta järjestetyt taannoiset idän matkat sekä ns. virallinen tiedepolitiikka, jota esimerkiksi korkeakoulujen johto ja ylin tiedejohto silloin tällöin harjoittavat. Monet luonnollisesti sanovat, ettei tieteellistä turismia tutkijoiden joukossa esiinny, mutta seuraavassa joitakin esimerkkejä, jotka minusta osoittavat toista.
Järjestimme vuonna 1995 kesäkuussa Jyväskylässä CAiSE'95-kongressin. Tilaisuuteen osallistui 6 suomalaista Jyväskylän ulkopuolelta, jos kutsuttuja ei lasketa mukaan! Edelliseen kongressiin Utrechtissa vuonna 1994 osallistui 10 suomalaista, ja tänä vuonna Kreetalla oli osallistujia 10 (joista tosin 5 Jyväskylästä, mistä kongressiiin on vuosittain osallistunut 3-5 henkeä).
Onko niin, että sama korkeatasoinen kongressi on vielä korkeatasoisempi ulkomailla? Ja onko niin, että lähialueilla toimivia suomalaisia tutkijoita ei kiinnosta saapua Suomessa järjestettävään kongressiin? Esimerkiksi CAiSEn osalta odotimme ainakin kolminkertaista suomalaista osallistujamäärää.
Toinen esimerkki: Useimmat alan tutkijat tuntevat HICSS-kongressin, joka vuosittain järjestetään Havaijilla. Kongressi kattaa eräiltä osin samoja teemoja kuin CAiSE. Artikkeleiden hyväksymisprosentti on HICSSissa keskimäärin korkeampi kuin CAiSEssa, joten tieteellinen taso ei ainakaan ole korkeampi.
Viime vuosina on HICSSiin osallistunut keskimäärin 15 suomalaista (lähes 3 kertaa enemmän kuin CAiSE'95- kongressiin!), mitä sinänsä on luonnollisesti pidettävä ilahduttavana. Kun keskimääräinen kustannus osallistua kongressiin on noin 20 000 markkaa / osallistuja, voidaan kuitenkin kysyä, onko kongressiin osallistuminen tässä mittakaavassa järkevää. Esimerkiksi kahden henkilön osallistumiskuluilla olisimme voineet jo rahoittaa 10 henkilöä Suomessa järjestettyyn CAiSE-kongressiin.
Miksi tieteellinen turismi on harmillista? Ensinnäkin se johtaa niukkojen resurssien tehottomaan käyttöön. Toiseksi se lisää kotimaisten kongressinjärjestäjien riskejä, kun riittävää tukea kotimaiselta yhteisöltä ei saada. Kiristyvässä kilpailussa hyvistä kongresseista on Suomen haittana usein se, että paikallisen yhteisön osallistumisen laajuutta epäillään usein myöntöpäätöstä tehtäessä. Jos itse käyttäytymisellämme vahvistamme tätä ennakkoluuloa, ovat mahdollisuutemme vieläkin vähäisemmät. Kolmanneksi turismi osoittaa, että arvojärjestyksemme on vinoutumassa, eivätkä tieteelliset arvot ohjaa enää toimintaamme. Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että kieltäisin Havaijille tai Australiaan matkustamisen - esitän vain kysymyksen, milloin se on järkevää tai perusteltua.
Joku kollegoistani vertasi aikanaan Suomen Akatemian hakua kokemuksiin Kafkan linnasta. Nykyinen käytäntö mahdollistaa ainakin sen, että linnan ikkunoista näkee sisään. Sisäänkatsominen on kuitenkin tuonut näkyville ongelmia, joka johtuvat Suomen varsin pienestä ja kapeasta tiedeyhteisöstä eli kysymyksen riittävästä ja oikeasta asiantuntemuksesta.
Uskon, että monet meistä ovat kokeneet sen kohtalon, että hakemuksen arvointi on osoittautunut perustuvaksi muille kuin hakemuksen sisältökriteereille; esimerkiksi yleiseen käsitykseen hakijan tasosta tai tutkimusparadigmasta tai siitä, kuuluuko ko. hakijalle rahaa, kun hän on saanut rahoitusta jo aikaisemmin. Jos tiedeyhteisönä haluamme parantaa tasoamme, on myös tällaiset asiat nostettava pöydälle ja aloitettava vakava keskustelu siitä, mitkä arvot ohjaavat toimintaamme vertaisarvioinneissa ja kuinka ne on kirjoitettava. On avattava tabu siitä, kuinka ja millaisin kriteerein me arvioimme kollegojemme työtä ja milloin me olemme päteviä sitä arvioimaan.
Eräs, joskaan ei kovin toimiva ratkaisu on siirtyä kaksipuoliseen "sokeaan" arviointiin. Lisäksi on arviointiin lisättävä hakijan oma asiantuntemus alueella ja luottamus arvoinnin luotettavuuteen. Kolmanneksi on Suomen Akatemian ryhdyttävä aika ajoin arvioimaan myös arvioijiensa tasoa ja siten tehtävä järjestelmä itseään korjaavaksi. Ylläsanottua ei tule kuitenkaan tulkita siten, että olen nykyisen järjestelmän vastustaja. Päinvastoin, haluan vain parantaa sitä.
Tästä voisi saada myös sen käsityksen, että asiantuntemustamme ja osaamistamme arvostetaan. Kuitenkaan asiat eivät ole aivan niin hyvin kuin saattaisi luulla. Katsoessani asiaan liittyvää valmistelua ja keskustelua olemme joutumassa ns. asiantuntijakuiluun eli meidän asiantuntemustamme ei pidetä keskeisenä ja oleellisena asiaan liittyvässä strategioinnissa ja analyysissä. Seuraavassa muutamia oireellisia esimerkkejä tästä.
Suomen Akatemian Tiedon tutkimusohjelman työryhmässä (SA Tiedottaa 4/1996) ei ole yhtään varsinaista akateemista tietojenkäsittelyn tutkijaa tai akateemista asiantuntijaa! Minusta myös ohjelman aihealueet olivat varsin tarkoitushakuisia eivätkä kovinkaan keskeisiä, jos (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) tarkastellaan nykyistä teknologista kehitystä ja teknologian merkittäviä soveltamismahdollisuuksia, mikä osoittaa muiden oppiaineiden "lobanneen" omat alueensa keskeisiksi.
Toinen esimerkki: Kun valtioneuvosto nimitti uuden tietoyhteiskunta-asiain neuvottelukunnan, ei sen 16 henkilön joukossa ollut yhtään akateemista tietojenkäsittelyn asiantuntijaa, ja akateeminen asiantuntemus näytti kuuluvan professori Pertti Vakkarille Tampereen yliopistosta. Onko asialle tehtävissä jotain, ja kuinka meidän tulisi parantaa yhteiskuntasuhteitamme?