Suomen korkeakouluissa harjoitettava tutkijakoulutus koki melkoisen mullistuksen, kun Opetusministeriön aloitteesta perustettiin syksyllä 1994 ja keväällä 1995 pikaisella aikataululla yhteensä runsaat 90 tutkijakoulua, joissa on kaikkiaan noin 950 rahoitettua jatkokoulutuspaikkaa.
Tutkijakoulujen lähtölaukauksena toimi Valtioneuvoston 18.6.1993 hyväksymä Koulutuksen ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma, jossa esitettiin vapaamuotoisen jatko-opiskelun muuttamista ns. graduate school -mallin mukaisesti organisoiduksi tavoittelliseksi ja päätoimiseksi toiminnaksi. Varsin eksplisiittisenä tavoitteena esitettin tilanne, jossa tohtorintutkinto voidaan saavuttaa neljässä vuodessa perustutkinnon jälkeen, ja valmistumisikää laskea kolmeenkymmeneen tai sen alle.
Kehittämissuunnitelman hyväksymisen jälkeen toimeen tartuttiin ripeydellä, joka yllätti ainakin osan tieteenaloista ja niiden professoreista. Loppujen lopuksi uusi järjestelmä pystytettiin muutamassa kuukaudessa. Tietojenkäsittelyn alueelle syntyi viisi koulua:
Kaikkiaan tietojenkäsittelyn jatkokoulutuspaikkoja on siis 66, kuten nopeimmat lukijat epäilemättä jo laskivatkin. Lisäksi kouluihin on suunnattu joitakin Suomen Akatemian tutkimus assistentuureista muunnettuja tutkijapaikkoja. Kaikki mainitut koulut ovat suunnanneet myös muuta rahoitusta oppilaiden palkkaamiseen; esimerkiksi johtamani Helsingin tietojenkäsittelytieteen ja -tekniikan tutkijakoulun (HeCSE) koko oppilasmäärä on tätä kirjoitettaessa 49. Siten koulujen yhteinen oppilasmäärä lienee 150:n luokkaa. Lisätietoja eri kouluista löytyy WWW:stä osoitteesta http://www.cs.joensuu.fi/gradschool/cse-finland/.
Tutkijakoulut perustettiin neljän vuoden määräajaksi. Määräajan loppuessa niiden tuloksia tullaan arvioimaan mm. yllämainittujen tavoitteiden valossa. Jos ja kun järjestelmää jatketaan, voi olettaa että karsintaa tulee tapahtumaan.
Tutkijakoulujen perustaminen jätti vain niukalti aikaa ottaa kantaa moniin kysymyksiin. Ovatko tutkijakoulujen tavoitteet oikein asetetut? Jos ovat, miten niiden tulisi organisoida toimintansa, jotta tavoitteisiin voitaisiin päästä? Mitä sivuvaikutuksia tutkijakoulujen olemassaololla ja onnistumisella on korkeakoulujen toimintaan ylimalkaan? Mikä asema tutkijakouluilla tulisi olla verrattuna aikaisempiin jatkokoulutuksen toiminta malleihin? Miten niiden tulisi valita oppilaansa? Mitä muotoja niiden toiminnalla tulisi olla? Pyrin seuraavassa välittämään omia ajatuksiani näistä ja muista vastaavista aiheista, ja toivottavasti käynnistämään myös keskustelua. Tarvitaanko tohtoreita? Tutkijakoulujen perustamisen keskeisenä tavoitteena on nostaa tuntuvasti tutkijakoulutuksen saaneiden määrää. Yllä esitettyjen lukujen valossa tutkijakoulujen onnistuminen merkitsisi tietojenkäsittelyalueen tohtorien tuotannon kaksinkertaistumista. Tarvitaanko kaikkia näitä tohtoreita?
Traditionaalisesti tohtorintutkinnon suorittaneet henkilöt ovat pääasiallisesti sijoittuneet korkeakoulujen palvelukseen. Korkeakouluissa tietotekniikka on toki yhä kasvava alue, jolla tarvitaan lisää opettajia ja tutkijoita. On kuitenkin selvää, että nopein kasvu on jo takana. Jos tohtoreita valmistuu 50 vuodessa, suurimman osan tulisi löytää tiensä koulutustaan vastaaviin tehtäviin teollisuudessa.
Ainakin periaatteessa tietotekniikan tutkijakoulutuksen tehostamista ja lisäämistä on varsin helppo perustella teollisuuden tarpeiden kannalta. Tietotekniikka on sähkö- ja elektroniikkateollisuuden alueella yhä keskeisemmässä roolissa, kun toimialan tuotteiden painopiste on siirtynyt komponenteista kokonaisiin järjestelmiin ja niiden infrastruktuuriin. Esimerkiksi puhelinkeskusten suunnittelusta ohjelmisto työn osuus on noin 80-90 %. Näille toimialoille ominaista on tutkimuksen suuri osuus jalostusarvosta, noin 24 %, kun muussa teollisuudessa luku on 3,5 % (1992). Vaativaan tuotekehitykseen ja sitä palvelevaan menetelmäkehitykseen tarvitaan syvällistä, tutkijakoulutuksen tuomaa asiantuntemusta. Kun vaativa tutkimus ja kehitys yhä useammin tapahtuvat kansainvälisten tutkimusohjelmien yhteydessä, tarvitaan tutkijankoulutuksen saaneita henkilöitä myös kansainvälistymiseen liittyviin tehtäviin.
Tietotekniikan merkitys ei rajoitu vain sähkö- ja elektroniikkateollisuuteen eikä sitä pidä arvioida esimerkiksi ohjelmistoviennin perusteella. Tietotekniikalla on tilastoissa näkymätön osansa kaikissa edistyneissä tuotteissa. Selkeitä esimerkkejä ovat sulautetut järjestelmät, kuten paperikoneiden automaatiojärjestelmät tai hissien ohjausohjelmistot. Laajemmassa mielessä voidaan sanoa, että koko toimintoketju asiakkaan tilauksesta tuotesuunnitteluun, valmistukseen, toimitukseen, ylläpitoon ja huoltoon nojaa yhä voimakkaammin tietotekniikkaan. Ketjun eri sovellutusten kehittäminen tulee edellyttämään tutkijakoulutuksen saaneita asiantuntijoita, jotka osaavat soveltaa uutta tietotekniikkaa tuotannossa ja myös kehittää uusia sovellutuksia ja niiden tarvitsemia menetelmiä.
Tarvetta tohtoreille luulisi siis olevan. Johtavat teollisuuspiirit eivät kuitenkaan ole esittäneet kovinkaan kiihkeitä vetoomuksia juuri tohtorien tuotannon lisäämisen puolesta. Mielestäni korkeakoulujen olisikin mietittävä tohtorituotteen määrän ohella myös sen laatua ja lopullisen asiakkaan ostohalua lisääviä ominaisuuksia. Olisi vastuutonta kouluttaa tohtoreita, jotka joutuvat toissijaisiin tehtäviin. Emme halua luoda tilannetta, jossa tietojenkäsittelytieteiden laitosten vahtimestaritkin ovat väitelleitä.
Varsinaisina jatkokoulutuspaikkoina ovat toimineet korkeakoulujen assistenttien virat sekä Suomen Akatemian ja muiden rahoittajien tutkimusprojektit. Näidenkin opiskelijoiden kohdalla päätoiminen jatko-opiskelu on tullut kyseeseen vain onnellisten olosuhteiden vallitessa. Assitenttejahan kuormitetaan jatko-opiskelun ohella myös opetukseen ja hallintoon liittyvillä tehtävillä. Kun tutkimusrahoituksen painopiste on siirtynyt yritysvetoisen, soveltavan tutkimuksen alueelle, ei tehokas jatko-opiskelu projektirahoituksenkaan varassa ole yleensä mahdollista.
Tie tohtorintutkintoon on siis ollut pääsääntöisesti pitkä ja kivinen, ja maaliin tulleet ovat usein olleet jo lähellä kypsää keski-ikää. Tämä asioiden tila on herättänyt kritiikkiä sekä korkeakoulujen piirissä että niiden ulkopuolella. Erityisesti osa teollisuudesta on tuntenut jopa suoranaista epäluuloa lähes nelikymmpisiä vastavalmistuneita tohtoreita kohtaan.
Valmistuvien tohtorien keski-iän laskeminen kolmenkymmenen alapuolelle kuuluukin selkeästi tutkijakoulujen tavoitteisiin. Tätä kohtaan on esitetty myös soraääniä. Kymmenen tai viidentoista vuoden uurastuksen jälkeen väittelevä henkilö on epäilemättä kypsä, nuoruuden haihattelut taakseen jo jättänyt tutkija joka on saavuttanut yleiskuvan omasta tieteenalastaan. Emme voi olettaa 27-vuotiaan tohtorin nousseen aivan samalle seesteiselle tasolle Parnassolla kun hänen 15 vuotta vanhemman kollegansa. Ovatko heidän tohtoridiplominsa samanarvoisia?
Itse en pidä tätä kysymyksenasettelua kiinnostavana. Aika kypsyttää myös 27-vuotiaan tohtorin, kenties jopa 21-vuotiaan. Sillä välin tohtorintutkinto tarjoaa hänelle paremmat mahdollisuudet mielen kiintoiseen ja tulokselliseen työhön kuin hänen pitkän linjan kollegalleen. Akateemisen tutkimuksen ohella tämä työ voi myös suuntautua käytäntöön teollisuuden palveluksessa.
On kenties totta että itse tohtorintutkinnon merkitys muuttuu. Emme enää voi olettaa, että valmis tohtori on myös valmis tutkija. Jos niin käy, käyköön. Tohtorintutkinto olkoon tutkijanuran alkulaukaus maalin asemasta.
Tutkijakoulussa jatko-opintojen muodollinen osuus tulisi organisoida siten, että koko tohtoritutkinnon suorittaminen neljässä vuodessa olisi mahdollista. Tämä tuntuu edellyttävän säännöllisen, määrämuotoisen opetuksen kehittämistä. Tohtorintutkinnon painopiste on tietenkin varsinaisessa tutkimustyössä; sen tehokasta suorittamista varten opiskelija tulisi sijoittaa jäseneksi aktiivisesti toimivaan tutkimusryhmään, jossa hän saa ohjausta ja kannustusta ja tehokasta tieteellistä kasvatusta.
Tätä lähestymistapaa voi myös kritisoida. Jopa tutkimuksen vapauden on katsottu joutuneen vaakalaudalle, kun jatko-opiskelun edellytykseksi muodostuu integroituminen professorin vetämään tutkimusryhmään. Myös fakkiutumisen vaaran on katsottu olevan olemassa.
En itse ole fakkiutumisesta kovin huolissani. Tuskin alle kolmikymppinen vielä on niin kalkkeutunut, etteikö hän tohtorintutkinnon jälkeenkin voisi oppia uutta. Tietenkin tutkijakoulujen tuleee toiminnassaan luoda edellytyksiä eri tutkimusryhmien vuorivaikutukselle kaikille opiskelijoille yhteisten kurssien ja säännöllisten kesä- ja talvikoulujen muodossa. HeCSE:ssä yhteiset kurssit suunniteltiin siten, että opiskelijat saavat laajan kuvan tietojenkäsittelyn eri tutkimusalojen sisällöstä. Hyvän tutkijan tulisi osata imeä vaikutteita itseensä kuin pesusieni; koulujen tulee voida tarjota tämän oppimiseen tilaisuus.
Minusta kumpaakaan näistä ei pitäisi tehdä. HeCSE:n piirissä on muodostunut periaate, jonka mukaan koulun oppilaaksi on otettu ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka voivat sitoutua päätoimiseen jatko-opiskeluun ja joille voidaan myös siihen tarjota edellytykset. Valinta on perustunut ennen muuta hakijan meriitteihin. Oppilaat on otettu nimen omaan tutkijakoulun oppilaiksi, ei tiettyyn laboratorioon tai tutkimusryhmään. Päätoimisuuskriteeriä on tulkittu varsin ankarasti; esimerkiksi assistentin viran haltijoita ei oteta koulun piiriin, ellei kyseistä assistentuuria voida vapauttaa hallinnollisista ja opetustehtävistä. Sama koskee myös esimerkiksi TEKES:in tai EU:n rahoittamia soveltavia tutkimushankkeita. Teollisuudessa tutkimustehtävissä toimivat jatko-opiskelijat on hyväksytty vain mikäli kyseessä on päätoiminen, väitöskirjaan tähtäävä tutkimustyö.
Tällaisten periaatteiden tuloksena tutkijakoulu muodostaa eräänlaisen kultapossukerhon: oppilaat sitoutuvat päätoimiseen jatko-opiskeluun, ja toisaalta koulut sitoutuvat tarjoamaan siihen mahdollisuuden. Tämä saattaa johtaa ristiriitaisiin tilanteisiin, kun tutkijakoulun oppilas toimii tutkimusryhmässä, jonka toiminta enemmän tai vähemmän suuntautuu soveltavaan tutkimukseen. Voiko hänellä teettää tutkimusryhmän toiminnalle tarpeellisia mundaaneja käytännön tehtäviä, kuten testejä ja mittauksia tai suoraviivaisia tutkimusraportteja?
Mielestäni kyllä voi. Myös tällainen ruohonjuuritason työ muodostaa osan tutkijan ammattitaitoa, joka toki on opittava. Samat argumentit koskevat myös opetustehtäviä, kuten harjoitustöiden valvominen tai laskuharjoitusten pitäminen. Samalla on tietenkin huolehdittava siitä, että riittävästi aikaa - valtaosa - jää varsinaisen väitöskirjatyön tekemiseen.
Päätoiminen jatko-opiskelu ei sovellu kaikille ja kaikissa tilanteissa, eikä sen tarvitse sopiakaan. Arvokasta työtä voi tehdä myös muilla tavoilla kuten osana soveltavaa tutkimusta EU-projektissa tai osana assistetuurin hoitoa.
Mikäli tutkijakoulut jäävät pysyväksi osaksi suomalaista korkeakoulujärjestelmää, voidaan kuitenkin kysyä, onko assistenttijärjestelmä saapumassa tiensä päähän. Eihän assistentin viran hoitaminen ole kilpailukykyinen vaihtoehto jatko-opinnoista aidosti kiinnostuneelle opiskelijalle. Parempi järjestelmä olisikin kenties sellainen, jossa assistentuurit olisi korvattu määräajaksi täytettävillä "assistant professor" -viroilla, jotka on tarkoitettu tutkijauraa aloittaville nuorille tohtoreille. Jos ja kun tohtoreiden keski-ikä todella laskee alle kolmenkymmenen, tällainen nimike vastaisi nykyisiä virkanimikkeitä paremmin heidän todellista statustaan.
Useimpien valmistuvien tohtoreiden tulisi joka tapauksessa voida sijoittua kylmään kovaan maailmaan korkeakoulujen ulkopuolelle. Voitaisiinko tätä transitiota varten luoda jonkinlainen "kummijärjestelmä", jossa yhteys yritysmaailmaan luotaisiin jo jatko-opintojen aikana? Toimivana tällainen järjestely varmasti myös helpottaisi nousevien kykyjen rekrytointia tutkijakouluihin, kun yritysmaailman seireeninlaulun vastustaminen helpottuisi.
Teollisuudessa tutkimustyössä toimiville jatko-opiskelijoille olisi kehitettävä päätoimista ja tavoitteellista tutkimustyötä edistäviä toimintamalleja. Tähän tarkoitukseen voitaisiin kohdentaa Suomen Akatemian ns. teollisuustutkijoiden virkoja. Tavoitteena tulisi olla mahdollistaa aktiivinen ja elävä vuorovaikutus teollisuudessa toimivan jatko-opiskelijan ja korkeakoulussa toimivan tutkimusryhmän välillä, johon voisi sisältyä esimerkiksi "sapattivapaa"-järjestely väitöskirjan viimeistelyvaiheen ajaksi.