Tämä kirjoitus on tarkoitettu yritysmaailman edustajan puheenvuoroksi keskustelussa, jota aika ajoin käydään otsikkoon merkityn iäisyyskysymyksen ympärillä. Esitettävät ajatukset perustuvat havaintoihin muutaman vuosikymmenen ajalta ja ovat varmasti puolueellisen vinoutuneita ja yksipuolisia. Oikeutuksen debattiin osallistumiselle antavat kuitenkin omat ja jälkeläisten kokemukset korkeakouluissa työskentelystä sekä pitkä historia erilaisten yhteistyöhankkeiden parissa. Lisäksi on kirkkaana mielessä, että opetus- ja tutkimustoimintaa on tullut tähän mennessä itsekin rahoitettua melkoisella summalla.
Ydinkysymys on luonnollisesti, missä määrin korkeakoululaitoksen tulisi tukea yritysmaailman liiketaloudellisia pyrkimyksiä opetuksen ja tutkimuksen avulla. Akateeminen vapaus on perinteisesti sallinut yliopistoille lähes rikkumattoman itsenäisyyden ja mahdollistanut usein hyvinkin omaperäisten linjojen valinnan. Raadollinen, nopeasti lisääntyvä kapitalistinen ajattelu puolestaan lähtee siitä, että koko opetuslaitos tulisi valjastaa puhtaasti liike-elämän tavoitteiden edistämiseen.
Kirjoittajan mieli tuntuu kallistuvan selvästi jälkimmäisen tavoitteen kannalle lähinnä siitä syystä, että tietotekniikan kehityksen nopeus pakottaa suuntamaan niukkoja resursseja entistä selvemmin kohteisiin, jotka yleisesti nähdään keskeisimpinä lähitulevaisuudessa. Toki huomattava vapaus tukimuksen suuntaamisessa on korkeakouluille edelleen taattava. Vaikka seuraavassa pääosin kritisoidaankin linjausten eriytymistä menneinä aikoina, on myös päinvastaisia esimerkkejä esitettävissä.
Atk tuli Suomen korkeakouluihin verraten varhaisessa vaiheessa, kun tietokoneita maassamme oli vasta kourallinen. Yrityssektori tuki uuden alueen tiedekuntien perustamista voimakkaasti ja ensimmäiset professorit palkattiin alan yritysten riveistä. Voisi näin ollen kuvitella, että yhteistyö entisen työympäristön kanssa olisi tästä syystä säilynyt olennaisesti parempana kuin perinteisemmillä tieteenhaaroilla.
On kuitenkin ilmeisesti niin, että akateemiseen ympäristöön pyrkivä henkilö eroaa luonteeltaan ja tavoitteiltaan selvästi yrityksissä työskentelevistä kolleegoistaan. Arvostetaan vapaata ja itsenäistä työympäristöä, joka kuitenkin takaa verraten riskittömän toimeentulon. Erilaisesta ajattelutavasta tuntuu myös usein seuraavan se, että kiinnostuksen kohde varsinkin tutkimuksessa mutta osittain myös opetuksessa halutaan etsiä alueilta, joita käytännön työssä ei (vielä) ole havaittu tarpeelliseksi.
Joukko valaisevia esimerkkejä korkeakoulujen tarkoitushakuisesta eriytymisestä tietotekniikassa tulee väistämättä mieleen menneiltä vuosilta. On kuitenkin huomattava, että kyseessä on täysin kansainvälinen ilmiö, suomalaiset pääsääntöisesti ovat matkineet toimintatapoja, jotka vakiintuivat länsimaisissa opinahjoissa.
Jo varhain korkeakoulujen ja yritysmaailman käsitykset erkanivat toisistaan siinä, mihin tietokoneiden hyväksikäytön arveltiin kohdistuvan. Pioneerivuosien jälkeen tietokoneiden käyttö yrityksissä suuntautui 96-prosenttisesti niinsanottuun kaupallis-hallinnolliseen käsittelyyn, jossa matemaattisten ja tilastollisten laskentatehtävien sijaan tärkeäksi koettiin suurten tietomäärien tarkka varastointi, valikointi ja tulostaminen raporteiksi. Korkeakoulut keskittyivät kuitenkin pitkään pitkään teknis-tieteelliseen laskentaan, joka kieltämättä oli hyödyllistä monille muille tieteenhaaroille, mutta nähtiin lähes tarpeettomaksi yritysmaailmassa. On mahdollista, että tämä suuntausero jossain määrin häiritsee yhteistyötä vielä nykyäänkin.
Linjavalinta vaikutti korkeakouluissa vahvasti esimerkiksi ohjelmointikielten tutkimukseen ja opetukseen. Kun käytännön tietokoneet 1960-luvulta asti valjastettiin tehtäviinsä Cobol-kielellä, haluttiin akateemisessa ympäristössä puhua Algolia, jota yleisimmät sen ajan tietokoneet eivät edes ymmärtäneet. Tavallista oli lisäksi, että opinahjoissa kehitettiin joukko omia ohjelmointikieliä ja niiden kääntäjiä - hauskaa ja opettavaista ehkä mutta liike-elämän kannalta täysin turhaa työtä.
Suuri periaatteellinen skisma vallitsi takavuosina hankittavan laitteiston valinnoissa. Yritykset suuntautuivat jo varhain IBM-merkkisiin tietokoneisiin, ei niinkään puhtaan teknisistä kuin kokonaistaloudellisista laatuun, saatavuuteen ja turvallisuuteen liittyvistä perusteista lähtien. Korkeakoulut sen sijaan pitivät kunnia-asianaan olla kajoamatta "kaupallishenkisiin" ratkaisuihin ja valitsivat käyttöönsä pienten valmistajien tekniikaltaan edistyksellisiä, mutta usein lyhytikäisiä vaihtoehtoja. Menettely varmasti rikastutti alan kulttuuria ja laajensi näkemystä, mutta työelämässä olennainen IBM-tekniikan osaaminen oli opiskelijoiden hankittava tutkinnon suorittamisen jälkeen kaupallisilta kursseilta.
On reilua ottaa vastapainoksi myös toisenlainen esimerkki menneisyydestä. Korkeakoulujen tietojenkäsittelyopin laitokset asettuivat kaukonäköisesti kaupallisten tietokonefirmojen intressejä vastaan kun ne ryhtyivät kehittämään ja käyttämään hyväkseen avoimia tietoverkkoja. Tietoyhteiskunnan selkäranka, tiedon valtatie (Internet) on tullut käytännössä mahdolliseksi seurauksena siitä työstä, joka maailman yliopistoissa ennakkoluulottomasti panostettiin tähän tärkeään teknikkaan.
Tämän päivän tilannetta tarkastellessa näkyy edelleen merkkejä siitä, että yritysmaailma tarvitsee ja hankkii tiettyä tekniikkaa, joka ei välttämättä ole korkeakoulujen mielestä opettamisen ja kehittämisen arvoista. IBM on tosin menettänyt johtavan suunnannäyttäjän asemansa ja tilalle on astunut Microsoft, joka nyt määrää ohjelmistoillaan sen, miten valtaosa hyväksikäyttäjistä työskentelee.
Seurauksena on joka paikkaan ulottuva tietojenkäsittelyn uusi kulttuuri, jossa tärkeitä ovat teollisuusstandardi-PC:t, mikroverkot, Microsoft Windows ja yleiset työvälineohjelmistot. Ulkopuolisesta tuntuu kuitenkin siltä, että maamme korkeakoulut asettavat edelleen etusijalle kalliit insinöörityöasemat, X-Window-verkkotekniikan, Unix-käyttöjärjestelmän ja sekalaiset verkosta löytyvät ilmaisohjelmat.
Selvä ristiriita näyttäisi siis edelleen olevan olemassa. Olen itse suppein pistokokein yrittänyt selvittää tämän päivän korkeakouluopiskelijoiden valmiuksia alan yleisimpien tekniikoiden osalta. PC, DOS ja Windows osataan auttavasti, mutta vain siksi, että kotona on henkilökohtainen tietokone. Mutta jo taulukkolaskennan perusideat ovat epäselvät ja Excelin arvellaan olevan hyvälaatuinen suksisauva. Novell Netwaresta ei ole koskaan kuultu. Pientä graafista apusovellusta aletaan nykertää paljaaseen koneeseen C-kielellä vaikka Visual Basic on ulottuvilla. Relaatiotietokannoista on vain kursorinen käsitys eikä SQL:llä osata ilmaista yksinkertaistakaan liitosta.
Vastapainoksi on myönnettävä, että matematiikasta on tämän päivän tietotekniikan opiskelijoilla varsin pitkälle ulottuvat tiedot. Samoin Unix-komennoista, verkkosurffauksesta ja mutkikkaista laskenta-algoritmeista. Ei ole välttämättä varmaa, etteikö kaikki tämä sittenkin osoittautuisi jossain vaiheessa tärkeäksi. Lyhyellä aikavälillä yritykset kuitenkin odottavat toisenlaisia valmiuksia rekrytanteiltaan.
Kautta aikojen on oltu periaatteessa yhtä mieltä siitä, että yhteistyötä korkeakoulujen ja yritysmaailman välillä on tehostettava. Käytännön toimet ovat vain jättäneet runsaasti toivomisen varaa. Erityisesti haluan omaan kokemukseen nojaten todeta, että erilaiset neuvottelukunnat ja muut keskustelukerhot eivät missään tapauksessa riitä. Yhteistyön on lähdettävä paljon konkreettisemmalta pohjalta.
Ensimmäiseksi on yhteisesti voitava sopia siitä, kenen ehdoilla yhdensuuntausta aletaan toteuttaa. Lienee selvää, että itse korostan voimakkaasti tilaajan näkökulmaa. Korkeakoulujen on hyväksyttävä yritysmaailman valitsemat tekniset ja taloudelliset realiteetit perustaksi, jolle sitten voidaan kehittää uutta ja pitkäjänteisempää. Yhteistyö vaatii nöyryyttä molemmilta osapuolilta, mutta maksajalta kuitenkin selvästi vähemmän.
Korkeakoulujen tulosvastuusta on keskusteltu viime vuosina. Kannatan voimakkaasti tulosajattelun lisäämistä, mutta tunnustan, että toteutuksesta on vaikea neuvoja antaa. Voin ainoastaan omiin kokemuksiin vedoten vakuuttaa, että työsuoritusten ja investointien kohdentaminen on realistisinta pienessä yksikössä, jossa koko ajan on näkyvissä panosten ja tuottojen välinen riippuvuus. Miten yrittäjyys saataisin mukaan yliopistoihin?
Lopuksi heitettäköön esiin keskustelun pohjaksi uusia ja vanhoja ajatuksia siitä, miten korkeakoulujen tietotekniikkaopetuksen ja -tutkimuksen toimintaa yritysmaailman itsekkäistä tavoitteista lähtien voisi kehittää.
Siitä vain sitten tehokasta yhteistyötä kehittämään. Tavoitteeksi tulisi asettaa, että moderni tietotekniikka edellyttää vastaavasti modernia tutkimus- ja koulutusfunktioa. Perinteinen eristäytynyt yliopiston malli joutaa jo syrjään.