Rinnastukset perinteisempiin tieteenhaaroihin ovat tietenkin tärkeitä tietojenkäsittelytieteen käsitteellisen luonteen selventämiseksi ja kehittämiseksi, mutta näin näkökulma muodostuu väkisinkin varsin suppeaksi. Alalle on sen suhteellisen nuoresta iästä huolimatta kehittynyt oma sosiologinen pienoisyhteisönsä, jolla on oma kulttuuri ja käyttäytymisnormisto. Oleellista kattavan analyysin aikaansaamiseksi onkin tarkastella tätä pienoismaailmaa osana ympäröivää todellisuutta eli yhteiskuntaa, eikä niinkään osana suljettua tiedemaailmaa. Tällä tavalla voimme toivottavasti vakuuttua, että tietojenkäsittelytieteilyssä on myös inhimillisiä kulttuuripiirteitä. Helpottava tietoisuus siitä, että samankaltaisia pienoisyhteisöjä on ennenkin ollut olemassa, auttaa tietojenkäsittelytieteilijöitä sekä paremmin kestämään uraansa ohjaavat evoluution lait että ehkä jopa kehittämään alaansa sivilisaationa.
Tässä artikkelissa tarkastellaan tietojenkäsittelytieteen henkistä suhdetta urheiluun, yhteen vanhimmista pienoiskulttuureista. Lähestymistapa on sikäli antoisa, että urheilu on nykyisellään mitä monimuotoisin sektori. Siinä on helposti havaittavissa ylevien lähtökohtien ja virallisen siloitellun ulkokuoren alla runsaasti myös raadollisuutta: kähmintää, nöyryyttämistä, päähänpotkimista, yms. Tietojenkäsittelytieteen ja urheilun samankaltaisuutta on vuosien kuluessa pohdittu tieteellisissä ja kriittisissä kahvipöytä- ja kapakkakeskusteluissa. Tämä analyysi on syntynyt noiden seminaarien pohjalta, ja haluankin esittää parhaimmat kiitokset analyysin synnystä kaikille kanssani surkeuttaan tilittäneille.
Artikkelissa tarkastellaan tietojenkäsittelytieteilyn ja urheilun samankaltaisuuksia organisationaalisella ja lajivalintaisella tasolla, analysoidaan tieteilijän urheilullista urakehitystä erityisesti huipputuloksiin liittyvän problematiikan kannalta ja tematisoidaan julkisuuspaineita. Tietojenkäsittelytiede on ennättänyt luoda myös omia sisäisiä urheilulajeja. Klassisin ja tieteilijän urakehityksen kannalta ehdottomasti tärkein näistä on P-peli [KJR83], joka uudelleenjulkaistaan tämän artikkelin liitteenä.
Kaikki satunnaiset viittaukset olemassaoleviin tai lukijan omassa mielessään kuvittelemiin tapauksiin ja henkilöihin ovat täysin tarkoituksellisia. Tämä artikkeli on alkuperäisessä ja laajemmassa muodossa kirjoitettu Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin tallin riveissä.
Vastaavanlainen tasottainen organisaatio on kehittynyt myös tietojenkäsittelijöiden hallintaa varten. (Huomattakoon tosin, että se ei vielä ole muotoutunut urheilun tapaan kiinteäksi ja ehdottomaksi, vaan on luonteeltaan osittain henkinen.) Tietojenkäsittelyn tutkimukseen suuntautunut yksilö kuuluu oman korkeakoulumuotoisen urheiluseuransa erikoislaitokseen (esim. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin laitokseen, HY/TKOL). Aktiivitieteilijöitä varten on kansallinen - kansainvälinen lajiliittopari Tietojenkäsittelytieteen Seura (TKTS) - Association for Computing Machinery (ACM). Arvostetuin ja vaikutusvaltaisin katto-organisaatio on Suomen Akatemia. Tietojenkäsittelyalan harrastelijoita eli yritysmaailmassa atk-alalla työskenteleviä ei myöskään ole unohdettu, vaan tätä kuntopuolta edustaa Tietotekniikan Liitto katto-organisaationaan International Federation for Information Processing (IFIP). Tietojenkäsittelytieteen uuniloita ja kalluja puolestaan ovat ikuiset professorit ja laitosten esimiehet.
Molemmat organisaatiomallit ovat valitettavasti synnyttäneet eri leirejä. Ideologiset ristiriidat ovat alunperin jakaneet urheilurintaman kahtia, eivätkä nämä riitapukarit, SVUL ja TUL (Työväen Urheiluliitto), ole vuosikymmenien ponnisteluista huolimatta oikein löytäneet toisiaan. Tiederintamalla työväenaatetta edustavat teknilliset korkeakoulut, jotka ovat pyrkineet lähentämään tiedemiehiä ja atk-työmiehiä toisiinsa erilaisten yhteistyöhankkeiden ja yritysmaailmassa tehtävien diplomitöiden muodossa. Tällainen TUL-henkisyys on vierasta puhtaamman tieteen puolesta puhuville SVUL-yliopistoille. Onkin luonnollista, että myös tietojenkäsittelytieteilijät ovat jakaantuneet kahteen toisilleen puhumattomaan leiriin. Joskus tosin tapahtuu ideologisia loikkauksia. Mielenkiintoista on, että suunta on pääsääntöisesti päinvastainen (yliopisto -> teknillinen korkeakoulu) kuin urheilijoiden tapauksessa yleisemmin sovellettava (TUL -> SVUL).
Suomen mainetta ei sovi tahrata kansainvälisillä areenoilla. Tätä periaatetta valvoo molemmissa organisaatioissa korkea-arvoinen päättävä elin, urheilupuolella olympiakomitea ja tietojenkäsittelytieteessä Suomen Akatemian luonnontieteellinen toimikunta. Nämä takaavat, että vain huippukunnossa olevat ja ns. kovan näytön antaneet urheilijat/tutkijat pääsevät valtion kustannuksella edustustehtäviin, kuten olympialaisiin ja kansainvälisiin konferensseihin. Piirikunnallista tasoa olevia ei kehdata matkaan laittaa, vaan he saavat matkustaa kisapaikalle turisteiksi omalla kustannuksellaan, jos välttämättä haluavat.
Ehdottomille huipuille on luotu stipendijärjestelmiä, joilla pyritään turvaamaan keskittynyt ja pitempiaikainen harjoittelu. SVUL jakaa näitä himoittuja mandaatteja A-, B- ja C-tason valmennusstipendien muodossa niille urheilijoille, joilla nähdään olevan potentiaalia menestyä tulevissa arvokilpailuissa. Suomen Akatemia puolestaan panostaa ilmeisiin menestyjiin myöntämällä määräaikaisia tutkijaprofessorin, vanhemman tutkijan, nuoremman tutkijan ja tutkimusassistentin virkoja. Viime vuosina on lisäksi ollut käynnissä kolmekin erilaista tutkijankoulutusohjelmaa, joilla on rahoitettu runsaasti myös valmentajien tutustumismatkoja.
Stipendijärjestelmä on raaka rajoitetuista määrärahoista johtuen, ja valinnat herättävät yleensä kateutta ja pahaa verta niissä köykäisiksi todettujen keskuudessa. Valitusten vähentämiseksi tutkijankoulutusmäärärahoja onkin jaettu suunnilleen kaikille kynnelle kykeneville parin kuukauden lämmittelyä varten. Kritiikki valintoja kohtaan ei aina ole aiheetonta, koska valintakriteerit ovat usein epämääräisiä ja valintaelimissä toimivien päävalmentajien/professorien henkilökohtaisten intressien varassa. Esimerkki alati päähänpotkitusta urheilijasta on hiihtäjä Susi-Kalle (joka kuitenkin Tatralla lopulta näytti sortajilleen). Tietojenkäsittelytieteessä sorrettujen massa on kasvottomampaa, koska valinnassa karsitut useimmiten peittävät katkeruutensa vaikenemalla ja korkeintaan nyrkkiä hieromalla.
Tietojenkäsittelyurheilija ei uransa alussa voi olla ehdottoman varma huipulle pääsystä, ja alkutaipaleella (kun tuloksia ei vielä ole esittää) on uurastuksesta saatava rahallinen korvauskin mitätön ponnisteluihin suhteutettuna. Estejuoksija Jouko Kuha ei koko uransa aikana omistanut juuri muuta kuin lenkkitossut, mutta sisäisen hulluuden riivaamana hän uhrasi koko parhaan miehuutensa urheilu-uralleen. Jouko-paran uran loppusaldo oli vaatimaton: oikeastaan vain yksi kelvollinen näyttö ja sekin täysin väärässä kilpailussa. Ulkopuolisen silmin katsottuna olisi ollut viisaampaa jättää rämpiminen ja mennä töihin. Sama pätee myös moniin tietojenkäsittelytieteilijöihin. Henkisen tasapainon ja taloudellisen hyvinvoinnin kannalta olisi järkevämpää jättää tieteen kanssa pelehtiminen sikseen ja siirtyä hyvissä ajoin johonkin vakavaraiseen firmaan matkustelemaan business-luokassa.
Menestyminen nykytutkimuksessa edellyttää erikoistumista. Liian aikaisin ei kuitenkaan pidä fakkiutua, vaan nuorena opiskelijana tulisi tutustua eri lajeihin mahdollisimman monipuolisesti. Tämä tarjoaa aktiiviuralle siirryttäessä sekä hyvän yleiskunnon että perusvalmiudet lajivalintaa varten. Yliopistot onneksi yleensä takaavat monipuolisen junioriharjoittelun vaatimalla pakollisina opintosuorituksina eri alojen kursseja, jotka näennäisesti eivät mitenkään liity toisiinsa. Menetelmä vastaa koulujen voimistelutunteja, joilla tulevia ralliautoilijoitakin juoksutetaan heidän omaksi parhaakseen.
Jos aktiiviuraansa aloitteleva lyhytjänteinen tutkija tähtää kärkikaartiin mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla, on hänen syytä valita omakseen jokin uusi ja toistaiseksi vähän harrastettu laji, vaikkapa naisten kolmiloikka tai koneoppiminen. Perinteisemmät lajit, kuten tennis ja ohjelmointi, ovat jo niin laajalle levinneitä, että vain tyhmin ja kovapäisin sortuu niihin. Toisaalta valintaan saattaa vaikuttaa lajien keskinäinen arvojärjestys. Olympialajit ovat arvostetumpia kuin uudet lajit, joten vakavamielisen tutkijan tulisikin tältä kannalta katsottuna suuntautua johonkin ACM:n määrittelemistä 9 virallisesta lajiryhmästä.
Pienen maan on turvallisinta panostaa lajeihin, joissa sillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Vahva taustaorganisaatio, valmennustietämys, kansan tuki ja lajiylpeys ovat valtteja, jotka pitävät Suomen joidenkin lajien mitalikannassa kilpailun kovenemisesta huolimatta. Tietojenkäsittelytieteessäkin on koulukuntia, paikallisia ryhmittymiä ja jopa sukupolvia, jotka keihäänheiton ja painin tapaan tuottavat arvostettuja tutkijoita. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Turun Salomaat, tieteen vastine Äänekosken Kinnusille, ja Helsingin metakääntäjät, nuo mainiot niskanvääntäjät.
Henkilökohtaista menestystä on vaikea saavuttaa joukkuelajeissa. Tutkijan onkin varottava laajoihin tutkimusprojekteihin liittymistä, koska niissä kunniaa on jakamassa joukkueen lisäksi myös valmentaja eli ns. tutkimuksen vastuullinen johtaja. Osa näistä maksimoi oman roolinsa toimimalla myös pelaajavalmentajina eli ns. tutkivina johtajina. Useimmiten pelaajavalmentaja suunnittelee harjoitukset (projektin) ja ottelut (julkaisut) omaan pussiinsa, jolloin yksittäisen projektityöläisen on erittäin vaikea nousta esille. Joukkuelajeissa on myös vaikea päästä kilpailuihin; jos joku lähtee, niin yleensä valmentaja.
Aivan huipputasolla valmennus tähtää olympiakultaan eli ns. väitöskirjaan. Lajivalinta vaikuttaa, paitsi harjoittelun määrään, myös itse suorituksen vaativuuteen. Tieteen 10-ottelu, nippuväitöskirja, edellyttää usean erillisen tulosjulkaisun tuottamista yhtenäisenä jatkumona. Suoritus on vaativa sekä fyysisesti että henkisesti, ja moni onkin joutunut keskeyttämään parin lajin jälkeen. Haittapuolena niputuksesta on myös se, että tällä tavalla tuotettu väittelijä on kohtuullisen hyvä useassakin lajissa, mutta ei todella hyvä missään. Moni on yrittänyt nipun kasaamista liian erilaisia aihepiirejä käsittelevistä julkaisuista, mutta tällaista nykyaikaista 5-ottelua ei tietojenkäsittelytieteessä tunnusteta olympialajiksi. (Tietojenkäsittelytieteen antaman mallin mukaan tämä luonnoton laji on onneksi poistumassa myös urheilullisista olympiakisoista.) 10-otteluniputuksen lisäksi on mahdollista väitellä maratonin eli monografian muodossa. Tällöin suoritus kasataan pitkästä, raskaasta ja junnaavasta suoritteesta, joka edellyttää väittelijän harjoittelevan kymmenisen vuotta yhtä kilpailua varten. Suoritus on toki osoitus sitkeydestä, mutta sanonta "mitä pitempi matka, sitä tyhmempi juoksija" pätee kyllä tietojenkäsittelytieteessäkin. Pikamatkaväitöskirjoja ei tunneta.
Tutkimussuuntaa valittaessa ei pidä erehtyä lajiin, joka ei auktoriteettien mielestä ole tietojenkäsittelytiedettä. Tarkka rajanveto eri tieteenhaarojen välillä on joskus epäselvää, mutta varmaa on, että tietokonepohjaisten numeeristen menetelmien tutkiminen on yhtä vähän tietojenkäsittelytiedettä kuin formulalla-ajo on urheilua. (Joissain vääräoppisissa maissa nämäkin lajit tosin mielletään jostain syystä tieteilyksi/urheiluksi.) Valinnan helpottamiseksi luetellaan alla oikeat, ACM:n siunaamat lajit [DCG89] ja niiden urheilulliset esimerkkivastineet:
Runsaasta ikäkausitasolla tapahtuvasta hävikistä huolimatta lipevien värväreiden haaviin tarttuu moni sinisilmäinen kunnianhimoinen. Perustutkinnon suorittaneita ns. jatko-opiskelijoita voi jo hyvin luonnehtia aktiiviurheilijoiksi, sillä he ovat jatko-opintosuunnitelman muodossa ilmoittautuneet halukkaiksi uhraamaan itsensä kehittämiseen suuren osan omasta ja mahdollisen perheensäkin elämästä. Tässä vaiheessa pitäisi kyllä harkita vielä kerran tarkkaan mahdollisia menestyksen mahdollisuuksia, sillä pienellä kansakunnalla ei ole varaa satsata resursseja kuin pelkästään lahjakkaimpiin ja fanaattisimpiin aktiiveihin. Lasse Viren on kiteyttänyt asian seuraavasti [Saa79]: "Jos joku aikoo kokeilla tulisiko hänestä kestävyysjuoksija (tietojenkäsittelytieteilijä), niin ei tule. En minä kiellä silti kokeilemasta. Mutta kestävyysjuoksu (tietojenkäsittelytieteily) kilpaurheiluna (tieteenhaarana) ei ole kokeilijoiden laji."
Tutkijauran valinta tuo mukanaan mahdollisuuden menestyä, mutta myös mahdollisuuden epäonnistua häpeällisesti. Säälittäviä tapauksia ovat kyläkilpailuissa hyvin menestyvät tietojenkäsittelytieteilijät ja ikuiset kokeilijat, lisensiaatit, joiden henkiset ominaisuudet tai sitkeys eivät riitä kansainväliselle tasolle, tohtoreiksi, kapuamiseen. Tunnetuin esimerkki tällaisesta ikuisesta urheilija-epäonnistujasta on Lätsä-Pekka, sankari Suomessa mutta nolla ulkomailla.
Kansainväliset saavutukset ovatkin aivan ratkaisevia arvostuksen kannalta. Vaikka aktiivitutkija esittäisi miten mullistavia kyläjulkaisuja tahansa, ei niillä ole mitään merkitystä. Tulokset on kerta kaikkiaan tehtävä tietojenkäsittelytieteilyn olympiatasolla, ns. tieteellisessä aikakauslehdessä tai ACM:n konferenssissa. (Tilanne on analoginen ammunnan kanssa, missä vain arvokisoissa saavutetut tulokset hyväksytään ennätystilastoihin.) Vaatimattomampikin saavutus saattaa kuin taikaiskusta muuttua huomattavaksi kontribuutioksi ulkomaisen julkaisun kautta, on vain osattava iskeä oikealla hetkellä. Kannustava esimerkki yllättävästä urheilumenestyksestä ovat Los Angelesin olympiakisat 1984, jolloin Suomi kahmi repullisen mitaleja joidenkin vahvojen urheilumaiden boikotoidessa kisoja. Tietojenkäsittelytieteilijänkin tulisi julkaisumääränsä maksimoimiseksi tarjota tekeleitään pääsääntöisesti joko Letters- ja Notices-lehtiin tai sellaisiin konferensseihin, joiden ns. ohjelmatoimikunnassa on mukana tieteilijän oma ohjaaja. Moni tietojenkäsittelyurheilija tyytyy ikävä kyllä suosiolla piirikunnalliseen tasoon uskaltamatta tai ymmärtämättä yrittääkään mukaan tosi kilpailuihin. Urheilullinen vastine löytyy kiekonheittäjä Huumosesta, joka ei juuri suostunut kilpailemaan Hämeenlinnan ulkopuolella jääden täten saavutuksiltaan mitättömyydeksi.
Tutkijan uran huipentuma on ammattilaisuus, ns. professuuri. (Puoliammattilaisia nimitetään apulaisprofessoreiksi.) Professorin virka takaa turvatun palkan ja arvostuksen loppuelämäksi ja, mikä miellyttävintä, täysin riippumatta ammattilaisena saavutetuista tuloksista. Niinpä kilpailu harvoista ammattilaispositioista on veristä taistelua, ja virantäyttöprosessiin liittyy samanlaisia alkukantaisia vivahteita kuin nyrkkeilyotteluun. Kotiinpäinveto on normaali käytäntö, koska kisojen järjestäjä pyrkii valitsemaan tuomarit eli ns. asiantuntijat sopivasti kotikylän omaa poikaa suosiviksi. Täydellistä tyrmäystä tapahtuu harvoin, vaan useimmiten tuloksena on hajaäänituomio, 2-1, 3-1 tai 3-2, riippuen tuomarien lukumäärästä. Luonnollisesti hajaäänituomio on aina vääryys hävinneiden ja heidän valmentaja-ohjaajiensa mielestä. Erittäin tasaväkisten ehdokkaiden kohdatessa oikeudenmukaisen tuomion julistaminen saattaa toki olla mahdotontakin. Tällöin tuomion julistaminen jätetään viime kädessä kilpailujen juryn eli ns. kanslerin ratkaistavaksi protestien ja vastaprotestien (ns. valitusten) perusteella. Urheiluesimerkki pattitilanteesta on raskaansarjan MM-ottelu Tyson - Douglas, jossa kumpikin osapuoli ottelun kestäessä tyrmäsi toisensa. Nyrkkeilypuolella makutuomiolla hävinnyttä saatetaan hyvittää nimeämällä hänet jonkin toisen liiton mestariksi, tietojenkäsittelytieteessä tilanne voidaan hoitaa sivistyneesti perustamalla vaikkapa ylimääräinen henkilökohtainen professuuri. Tosi tietojenkäsittelytieteilijän on hallittava tämä raaka P-peli, jonka tarkemmat säännöt selviävät liitteestä.
Vakiintunut käytäntö on, että professuurin täyttöotteluun ilmoittautuneista tutkijoista useampi heittää pyyhkeen kehään jo ennen ottelun päättymistä ja tuomion julistamista. Osittain syynä saattaa olla kehäkammo, mutta tällaista epäurheilijamaista käytöstä tukee myös järjestelmä: jo kisaan mukaan pääseminen, ns. päteväksi julistaminen, lasketaan meriitiksi; lopputuloksella ei ole urheilijalle usein mitään väliä. Pientä kähinää saattaa esiintyä vielä turnauksen ratkaisuvaiheissakin. Huhujen mukaan eräässä hämäläisessä kisassa loppuottelussa hävinneeksi tuomittu on protestin kautta yrittänyt kääntää tuomiota itselleen edellisemmaksi, mutta protesti on kaatunut voittajan välittömästi tekemään vastaprotestiin. Tämän jälkeen voittaja on tyylikkäästi luopunut palkinto-professuurista varmistaen ainakin tieteilijätoverinsa palkinnotta jättämisen. Vastaavaa leikillistä kiusantekoa on urheilupuolella harrastanut esimerkiksi lentopalloileva poliisi Savio, jolla oli tapana innokkaasti sakottaa joukkuetovereitaan valoitta pyörällä ajamisesta.
Erilaiset korkeakouluissa toimivat huippuaktiivien tutkimusseurat ja -tallit hallitsevat täydellisesti tietojenkäsittelytieteellistä peliä, aivan samaan tapaan kuin eri lajiryhmien sisäiset valmennusryhmät urheilun puolella. Ryhmät ovat sisäänlämpiäviä, ja lisensiaatin- ja tohtorintutkinnon tasoisiin huipputuloksiin on erittäin hankala päästä niiden ulkopuolelta. Joskus joku teollisuuden "tutkija" saa armosta väittelyluvan, mutta tällaiset tapaukset ovat yhtä yksittäisiä kuin jonkun satunnaisen mäkihyppääjän pääseminen Keski-Euroopan mäkiviikolle varamieheksi edustusryhmän ulkopuolelta. Molemmissa tapauksissa kyseessä ei ole todellisen kyvyn tukeminen, vaan vain yleisön hämäämiseksi tehty demokraattinen ele. Nokia on takavuosina yrittänyt potkia yli aisan omalla LISKO-ohjelmallaan (LISensiaatin KOulutus), joka jo periaatteellisestikin luonnottomana kuivui onneksi nopeasti kokoon; peli on pelattava sääntöjen laatijoiden ehdoilla.
Naisen kannattaa haaveilla huipputietojenkäsittelytieteilijän urasta yhtä vähän kuin arvostetun huippu-urheilijan urasta. Molemmat alueet ovat miehisen vallan alla, mikä näkyy sekä valmentajien ja ammattilaisten että valmennusryhmien sukupuolijakaumasta. Tasa-arvon aikana täytyy tietenkin olla myös naistutkijoita asettaa näytille, mutta vain muutama eikä missään nimessä ammattilaistasolla. Urheilupuolella Suomen naiset ovat toki viime aikoina menestyneet hyvin, mutta vain siitä syystä, että he saavat kilpailla keskenään omissa sarjoissaan. Mikäli joku satunnainen naistieteilijä alkaa menestyä pelottavan hyvin, on systeemillä kyllä keinonsa suojella miesten reviiriä. Urheilupuolella tuore esimerkki on jääpalloilija Hanna Teerijoki, jonka pelaaminen miesten sarjoissa estettiin nokkelilla sääntötulkinnoilla.
Pitkäaikainen jäniksenä toimiminen romuttaa haaveet huipputuloksista. Tutkimusavustaja kyllä periaatteessa hallitsee tehtävänsä täysin runsaan peruskuntoharjoittelun ansiosta, mutta hänelle ei kerry julkaisujen edellyttämää kiriherkkyyttä ja irtiottokykyä. Harjoitukset ja kilpailusuoritukset ovat toistuvasti liian junnaavia ja samankaltaisia, joten pitkään jänisrooliin joutunut tietojenkäsittelytieteilijä ajautuu pahaan ylikuntoon: harjoittelua on takana paljon, mutta ilman näyttöjä on mahdotonta vakuuttaa henkilökohtaisista määrärahoista päättäviä elimiä.
Tästä kriisivaiheesta kaikki eivät selviä, mutta sitkeimmät jo ikuisilta lupauksilta haiskahtavat jänikset ryhdistäytyvät juoksija Julma-Juhan tapaan ja hankkiutuvat ulkomaille vuoristoon harjoittelemaan. Näitä vuoristoharjoittelijoita kutsutaan vieraileviksi tutkijoiksi. Tietojenkäsittelytieteilijöiden perinteisiä korkean paikan harjoittelumaastoja on etenkin USA:ssa ja Saksassa (joku tyytyy jopa Ruotsiin.) Vuoristoharjoittelupaikat ovat nekin haluttuja ja vaativat hieman taustakähmintää, joten niihin onnistuvat pääsemään kiinni vain jonkun eminenssin suhteillaan tukemat jänikset. Happivelkaisessa vieraassa ympäristössä tapahtuvan harjoittelun tavoite on sama kuin urheilussa: ylikunto on muokattava tuloskunnoksi hyvän valmennuksen ja lyhyempitempoisen harjoittelun kautta. Vuoristoleireily on kiistatta osoittautunut tehokkaaksi keinoksi löytää piileskelevä huippukunto. Lisäksi ulkomailta palaava tutkija on jo pelkän vuoristoharjoittelun takia nimimies, joten hänen tuloksiaan arvostetaan huomattavasti helpommin kuin kotimaassa rypevien kollegojen. Korkean paikan leirejä arvostetaan myös valmennuspäiväkirjoissa eli ns. ansioluetteloissa.
Vuoristoleirien lisäksi kovatempoista harjoitusta saa myös kotimaan leireillä, esimerkiksi Tietojenkäsittelytieteen Seuran kesä- ja talvikouluissa. Nyt valmennusryhmäläiset viedään harrastamaan riittiään syrjään sivilisaatiosta, askeettisen yhteismajoituksen tarjoaviin primitiivisiin oloihin. Tarkoituksena koko viikon kestävällä kokopäiväisellä leirityksellä on saada yhteisharjoitusten kautta mahdollisimman moni tuloskuntoon. Leiriläisten kunto mitataan pakottamalla nuoret aktiivit esitelmöimään tuloksistaan suomalaisille valmentajille ulkomaan kielellä.
Leiriläisten motivaatiota parannetaan palkkaamalla kalliita ulkomaisia guruvalmentajia. Lydiard, Sethi, Kowalski, Beal ja Wegner ovat esimerkkejä ulkomaisista piiskureista, joiden on odotettu innostavan leiritettäviä huippusaavutuksiin. Valitettavasti tällaiset valmentajat ovat liian suvereeneja suomalaisille heikkokuntoisille metsäläisille, jolloin anti jää yleensä mitättömäksi. Vieläkin on hyvässä muistissa, kuinka 60-vuotias Lydiard muinoin kevyellä 20 kilometrin aamulenkillä tiputti suomalaiset huippujuoksijat yksi toisensa jälkeen. Sama on tilanne tietojenkäsittelytieteilyssä: helmiä sioille.
Harjoittelurauhan turvaamiseksi perheitä ei sallita leireillä. Joidenkin yksilöiden kohdalla on tosin ollut pakko sallia poikkeuksia, esimerkkeinä Nykäset, Kirvesniemet ja Voutilaiset. Leiriläisten on täten joskus vaikeaa keksiä ajanvietettä harvoille vapaahetkilleen. Jotkut sortuvat tieteelliseen turhanpäiväiseen spekulointiin kuuluisaan Sadalskin - Kutilan tyyliin aamuhetkiin asti, joku taas kokoaa saunaporukan ja uittaa ulkomaisia pellejä lumihangessa. Joka leiriltä löytyy valitettavasti myös lentopalloilija Leppäsen hengenheimolaisia, jotka sortuvat pulloon ja livistävät iltaisin baariin valmentajien silmien välttäessä. Onneksi tietojenkäsittelytieteilijät ovat pääasiassa vannoutuneita lasiin syljeskelijöitä.
Mikäli jatko-opiskelija juuttuu mailapojaksi tai jänikseksi, eikä leiritystäkään joko järjesty tai se ei auta tuloskunnon nostamiseksi, on ura vaakalaudalla. Aktiiviuran jatkaminen edellyttää jonkinasteista rahoitusta, mutta ilman näyttöjä sitä ei saa. Moni siirtyykin valmennuspuolelle lehtoriksi tai teollisuuden palvelukseen kuntoilijaksi. Kovapäisemmät eivät ymmärrä taipua, vaan räksyttävät järjestelmää vastaan. Juoksija Ulmala on mennyt jopa niin pitkälle, että on uhonnut itse (tietenkin tuloksetta) järjestävänsä valmennusrahoituksensa. Myös tietojenkäsittelytieteilyssä esiintyy tällaisia häiriköitä, mutta teollisuusmaailman terve penseys kallista teoreettista valmennusta kohtaan palauttaa heidät kyllä aikanaan maan pinnalle ja ruotuun.
Jatko-opiskelijan suhde ohjaajaansa on yhtä ongelmallinen kuin urheilijan suhde valmentajaansa. Nykänen-Pulli-syndrooma löytää usein vastineensa tietojenkäsittelytieteessä, kun jatko-opiskelijan työtavat tai käsitykset alkavat liiaksi poiketa kaikkitietävän valmentajan näkemyksistä, tai kun valmentajan mielen mukaisia tuloksia ei synny. Tennistähti Rahusen tapaan käy valmentajan vaihto ensimmäisenä ohutnahkaisen oppipojan mielessä, ja yllättävän usein rakentavampaan valmennukseen pääseminen onkin tuottanut tuloksia. Usein käy kyllä kuten mäkihyppääjä Nykäselle, joka on aina joutunut nöyränä poikana palaamaan saman valmentajan riesaksi.
Tietojenkäsittelytieteen jatko-opiskelijan valmentajina toimivat jatko-opintojen ohjaaja ja saman urheiluseuran (apulais)professorit. Tietojenkäsittelytieteen valmentajan työ ei onneksi kuitenkaan muistuta tulosvastuullisen jääkiekkovalmentajan työtä, josta saa vapautuksen hyvin pian, ellei joukkue ala menestyä. Mallina on pikemminkin käytetty pikaluistelun koulutus- ja valmennuspäällikön tointa, joka ei edellytä haltijaltaan henkilökohtaista kanssakäymistä valmennettavien kanssa. Hollantilaisella valmennuspäällikkö Kloosterboerilla oli tapana lähettää noin 1/2 vuoden välein kirjallinen harjoitusohjelma maajoukkueen jäsenille ja käydä sitten kerran vuodessa tarkastuskierroksella kyselemässä, että mitenkäs hurisee. Konsultti oli tietenkin innokas haukkumaan, elleivät tulokset olleet parantuneet edellisen tarkastuksen jälkeen. Suomi on viime vuosina menestynyt jääkiekkoilussa paremmin kuin pikaluistelussa.
Huipputuloksia ei synny puhumalla. Seminaareissa tai kahvipöydässä osoitettu periaatteellinen hyvä tuloskunto ei johda uran kannalta mihinkään, vaan tulos on esitettävä julkisella foorumilla. Kantin pitää kestää myös kansainvälisissä konferensseissa esiintymiseen, muuten tutkija leimataan nopeasti tieteen Suhoseksi, suurisuiseksi Porvoon pikkupojaksi. Tämän aspektin on jälleen kiteyttänyt osuvasti Lasse Viren, kestävyysjuoksun filosofi [Saa79]: "Tiedän, että monet ovat etevämpiä puhujia kuin minä, mutta juoksen paremmin kuin kukaan niistä. Jos olisin harjoitellut puhumista niin paljon kuin juoksemista, saattaisin olla aika poika sanomaan."
Heikko kantti saattaa sortaa tutkijan käyttämään vilpillisiä doping-menetelmiä. Viime aikoina on myös tutkimustulosten väärennöksiä tullut ilmi, mutta tietysti vain USA:ssa ja lääketieteen piirissä. Tietojenkäsittelytiede on virallisesti puhdasta, mutta toisaalta niin oli DDR:n urheilukin aikanaan. Harmitonta sanoilla maalailua esiintyy joskus tyyliin "this system is currently under implementation", mutta tämä on toki aivan yleisesti hyväksytty tapa kuvailla järjestelmää, joka ehkä toimisi, jos joku joskus viitsisi sen toteuttaa.
Kun tutkija on saavuttanut hyvän tuloskunnon, hänen tulee osata hyödyntää sitä mahdollisimman paljon ennen kuin se romahtaa. Yleisö ja rahoittajat vaativat jatkuvasti entistä parempia tuloksia, joten niitä kannattaa suoltaa tipoittain eikä tyhmästi kertarysäyksellä. Esikuvana voi käyttää seiväshyppääjä Bubkaa, joka suostuu parantamaan omia tuloksiaan sentti kerrallaan, vaikka ilmiselvästi 10 sentinkin parannus syntyisi helposti. Amerikkalaiset tietojenkäsittelytieteilijät ovat omaksuneet mestarillisesti tämän viisaan tulostehtailustrategian ja julkaisevat samoja tuloksia eri kisoissa ovelasti eri nimikkeillä. Suomalaisilla suoraluontoisilla junttitutkijoilla on tässä suhteessa vielä paljon opittavaa, ja osittain tyhmästä julkaisutaktiikasta johtuen julkaisumäärät eivät kestä kansainvälistä vertailua. Algoritmitutkijat erilaisine samanlaisine puineen ja verkkoineen ovat piristävä poikkeus massasta.
Vaikka tietojenkäsittelytieteilijä olisi päässyt hyvään tuloskuntoon ja tekisi kisoissa kovan tuloksen, ei hänen vieläkään kannata nuolaista. Tuomaristo saattaa näet todeta, että saavutettu tulos oli kyllä hyvä mutta laji tai tyyli väärä. Urheilurintamalla klassinen tapaus on Jamaikan edustusjoukkueen saapuminen Calgaryn talviolympialaisiin. Tarkoituksena oli osallistua kelkkailuun, mutta välinetarkastuksessa havaittiin mustien miesten tuoneen kelkan sijasta mukanaan surffilaudan; he olivat ymmärtäneet (lehtikuvien perusteella) väärin kelkkailun olemuksen. Osittain kansalaiskeräyksellä saatiin lopulta kelkkakin Jamaikan nelimiehisjoukkueen alle, mutta se lensi kilpailussa ulos radalta. Yhtä tragikoominen on tilanne, kun tietojenkäsittelytieteilijä erehtyy tarjoamaan numeriikan alalta tehtyä tutkimusta (surffilautaa) tietojenkäsittelytieteen (kelkkailun) opinnäytteeksi, tai kun hän tekee suorituksensa varmistamatta, että käytetty tyyli on tuomariston mielen mukainen. Nolon diskauksen jälkeen ainoa mahdollisuus on joko yrittää takaportin kautta vaihtamalla tieteilyliittoa tai siirtymällä käyttämään tuomariston suosimaa tyyliä.
Suorituspaikalla on merkitystä tuloksiin. Länsirannikon tieteilykentillä syntyy säännön mukaan parempia näyttötuloksia (eximia) kuin sameamman veden etelärannikolla (magna). Perussyy löytyy itse tietojenkäsittelytieteilijöiden kyvykkyyseroista, vaikka jotkut saattavat epäillä kotiinpäinvetoa tai viritettyjä suorituspaikkoja. Tietojenkäsittelytieteily on tietenkin tasapuolista, mutta urheilun puolella tällaisilla vippaskonsteilla on pitkät perinteet. Muistamme hyvin seiväshyppääjä Nikulan pihkatut telineet Someron urheilukentällä ja kiekonheittäjä Bruchin oman stadionin, jossa oli niin monta kiekkorinkiä, että joka kisassa pääsi heittämään vastatuuleen isän toimiessa virallisena mittamiehenä. Sekä Nikula että Bruch saavuttivat maailmanennätyksensä omalla kentällään.
Jonkin aikaa huippututkimuksesta sivussa ollut ammattilainen saattaa vielä vanhoilla päivillään yrittää paluuta huipulle, ehkä jopa eri lajissa kuin vanhoina aktiiviaikoinaan. Tämä saattaa onnistua kuten keihäänheittäjä - jousiampuja Rautavaaralta, mutta useimmiten käy nolosti. Lajit ja välineet ovat sapattikauden aikana kehittyneet, ja nuoremmat ovat astuneet remmiin. Toivotonta oli tennisammattilainen Borginkin yrittää vanhalla puumailallaan ohittaa verkolle nousevia junioreja. Onneksi tietojenkäsittelytieteilyssä riittää hallinnollisia töitä niin paljon, että vanhat parratkin voivat tuntea itsensä hyödyllisiksi tarvitsematta varsinaisesti palata kilpakentille.
Vuosittain julistetaan julkisesti parhaat urheilijat ja tietojenkäsittelytieteilijät. Kansainvälisesti arvostetuimmat ovat parhaalle ammattilaiselle myönnettävä Turing-palkinto ja parhaalle amatöörille myönnettävä ACM:n väitöskirjapalkinto. (Sanomattakin lienee selvää, ettei suomalaiselle ole vielä tällaisia kunnianosoituksia myönnetty.) Kotimaassa Tietojenkäsittelytieteen Seura palkitsee vuoden lupaavimman juniorin ns. pro gradu -palkinnolla ja Tietotekniikan Tutkimussäätiö (Seuran suosituksesta) vuoden lupaavimman seniorin ns. väitöskirjapalkinnolla. Palkintojen jakoon liittyy poikkeuksetta polemiikkia, etenkin jos palkintoon oikeuttanut suoritus on tehty epäilyttävässä lajissa tai väärällä tieteilykentällä. Autoilija Rosbergia ei olisi pitänyt koskaan valita vuoden parhaaksi urheilijaksi eikä länsisuomalaista matemaatikkoa vuoden parhaaksi väitöskirjailijaksi.
Joillakin huippu-urheilijoilla on kyky olla esillä vielä aktiiviuransa jälkeenkin, joko poikkeuksellisten saavutustensa tai taitavan julkisuuspelin ansiosta. Eipä tarvitse katsella yleisurheilun arvokisoja kuulematta Virenin tai Väätäisen kommentteja. Varttuneet tietojenkäsittelytieteilijät osaavat myös pysyä tutkimuksen näköalapaikoilla ilman omaa aktiivipanosta. Tämä onnistuu erilaisten projektien valmennustehtävien kautta, mutta myös seminaarien, konferenssien tms. avaussanoja lausumalla, palkintoja jakamalla, esikarsintaelimiin osallistumalla tai toimimalla kilpailujen teknillisenä johtajana eli ns. session puheenjohtajana. Tällaiset virkailijat saavat usein nimensä näyttävämmin esille kuin itse tieteilijät.
Rahvas ei ymmärrä huippu-urheilun tai -tutkimuksen syvimpiä hienouksia. Niinpä kansalle on kehitetty lajeja, joihin liittyy aimo annos sirkushuvia ymmärrystason madaltamiseksi. Esimerkki urheilupuolen sirkuslajista on taivaskanavien myötä tutuksi tullut amerikkalainen paini, wrestling. Tietojenkäsittelytieteilyn show-laji on väitöstilaisuus. Siinä yleisöä huiputetaan uskomaan taistelun olevan totista totta, vaikka lopputulos on ennalta sovittu. Painijat esiintyvät hassuissa vaatteissa ja tönivät toisiaan julman näköisinä, mutta itse asiassa varsin kevyesti. Sitä parempi väitös, mitä todentuntuisempi on ottelijoiden kärsimys. Väitöksessä on wrestlingin tapaan kuitenkin vain yksi todellinen pahoinpitelyn kohde, ns. väittelijä, jota vahvempi osapuoli, vastaväittäjä tai opponentti, saa rusikoida mielin määrin yleisön nautiskellessa. (Joskus opponentteja on useita yhden puolustuskyvyttömän väittelijän kimpussa.) Wrestlingin tapaan ottelussa on myös erotuomari, kustos, jonka roolina on lähinnä nuokkua ja nyökkäillä opponentille. Ottelijoiden sisääntulo on wrestlingin mukainen: yleisön seisoessa astelee lavalle ensimmäisenä uhri ja aina viimeisenä itse mestari Hulk Hogan, opponentti. Ottelu on ohi, kun väittelijä on opponentin ja kustoksen mielestä saatu riittävän huonoon kuntoon. Illalla väittelijältä kynitään vielä rahat kisabanketissa eli karonkassa.
Yhteiskunnallisen panostuksen tuottamista näkyvistä tuloksista saa käsityksen tarkastelemalla, millaisia huippusaavutuksia urheilu- ja tutkimusmäärärahoilla on saatu aikaan. Alla olevassa taulukossa urheilua edustaa valmentautuminen vuoden 1991 yleisurheilun MM-kisoihin ja tietojenkäsittelytiedettä tietojenkäsittelyopin tutkijankoulutusohjelma 1985 - 1990. Tutkijankoulutusohjelman lukuihin on otettu mukaan näytöt, jotka on annettu rahoituskaudella tai sen jälkeen (tilanne lokakuussa 1992). Kuten epäonnistuneiden määrästä nähdään, vielä hieman olisi parantamisen varaa.
| Osaanottajia | Mitalisteja/tohtoreita | Pistemiehiä/lisensiaatteja | Epäonnistuneita | |
|---|---|---|---|---|
| Tokio | 29 | 3 (10,3 %) | 6 (20,7 %) | 20 (69,0 %) |
| TK-oppi | 35 | 9 (25,7 %) | 8 (22,9 %) | 18 (51,4 %) |
Tässä artikkelissa ei ole analysoitu urheilun ja tietojenkäsittelytieteen periaatteellisia eroja. Niitäkin tietysti on; aktiivitutkija esimerkiksi työskentelee useimmiten sivutöinään myös juniorivalmentajana luennoimalla, kun taas aktiiviurheilijan ei tällaiseen tarvitse juurikaan alentua.
Oma urani on pitkälle yhdenmukainen artikkelissa esitetyn linjan kanssa, mikä osoittaa tarkastelunäkökulman olevan realistinen. Lupaavana, mutta päämäärättömänä ikäkausitietojenkäsittelytieteilijänä pääsin huipputeamiin erään silloisen nuoren lupauksen lopettaessa turhautuneena hyvin alkaneen uransa. Monivuotinen mailapoika/jäniskierre johti minut karmeaan ylikuntoon. Urani pelastukseksi koitui Saksassa järjestetty 1 1/2-vuotinen korkean paikan leiri, jonne minut jostain syystä junailtiin. Vuoristointervallit jalostivat piilevänä olleen vahvan peruskuntoni yllättäväksi irtiottokyvyksi, joka nopeasti tuotti tukun maininnan arvoisia tuloksia.
Toivorikkaana palasin Suomeen antamaan lopullista näyttöä, mutta petyin nopeasti kotimaisiin kylmiin harjoitteluoloihin ja sponsorien nyreyteen; olin jo jäniskaudellani tyhmyyksissäni polttanut kaikki minuun ennalta allokoidut määrärahat. Ainoa toivoni päästä eteenpäin urallani olikin tehdä ulmalat ja hankkia ulkopuolinen rahoittaja. Turvauduin hädissäni Nokiaan, joka suuruudenaikanaan oli perustanut oman tutkimusyksikön, jonkinlaisen Raaka-Rollen koplaan verrattavan tutkijatallin. Niinpä Nokia rahoitti parin mäkihyppääjän lisäksi myös yhden tietojenkäsittelytieteilijän kilpailukuntoon. Näyttöni pääsin antamaan perinteiseen Virenin malliin noin 8 vuoden mittaisen aktiiviharjoittelun jälkeen. Omaa väitöskirjaani voi verrata kertasuorituksena triathloniin: pitkä matka ja useita erilaisia osasuorituksia. Siis kaikin puolin täysin epäonnistunut lajivalinta. Pääsponsorin henkisen ja taloudellisen luhistumisen myötä olikin sitten taas aika palata yliopistoon, minne minut on kai alunperin tarkoitettukin. Suorituspaineet ovat takana, ja minut on lähetetty uudelle korkean paikan leirille. Hyvä sääntötuntemukseni on vienyt minut jopa P-pelin voittoon, ja ehkä jossain joskus vapautuu jopa sopiva uunilan paikka ...